Enpä olekaan kirjoittanut pariin päivään, en tiedä, olen ollut väsynyt. (Mikä ei kylläkään ole uutta, minua väsyttää nykyään aina ja joka välissä.)
Tiistai sujui jotenkuten ilman mitään ihmeellisen erityistä ja mullistavaa. Niinkuin tiistait aina (Itseasiassa en muista tiistaista mitään, pitää katsoa päivyri jos se palauttaisi asioita mieleen..).
Tiistait ovat aina minulle epäonnen päiviä, tuovat vain pelkkää huonoa tullessaan, jo aamulla on aina sellainen olo että ei helvetti tästä päivästä tule yhtään mitään.
Myöhästyin tunnin taas vaihteeksi, aina vain vitkutan ja vitkutan ylösnousua ja kiskon itseni sängystä ylös silloin kun pitäisi olla jo hyvinkin koulussa, mikä on auttamattomasti liian myöhäinen ajankohta herätä.
Eli tämä tiesi lisää korvausta.
Päivä suorastaan mateli, neljännen tunnin lopussa aukaisin silmäni ja katsoin kelloa, ja tajusin että vielä neljä samanlaista tuntia. Tuntui jo kuin siinä vaiheessa olisin ollut koulussa sellaiset muutaman viikon.
Olin koko päivän kuin perseelle ammuttu karhu, loppupäivästä vähän piristyin kun näin Drumliinia ja jaksoin jopa heittää sitä sangen surkeaa läppää ystäväni kanssa mitä yleensäkin. Tapu-tapu.
Kahdeksasta neljään, epäkiva. Lisäkurssit alkoivat kun jakso oli vaihtunut maanantaina, oli täyttä tuskaa.
Luokka täynnä kanoja, kiljuvia kuikeloita ja muita eläviä, mahtuipa joukkoon kaksi sovinistisikaakin.
Opokin jaksoi taas tapansa mukaan vaahdota yhä enemmän ja enemmän siitä uhkaavasti lähestyvästä yhteishausta ja meidän tulevaisuudestamme ja opiskeluista ja muuta mukavaa, iskee pieni paniikki kun joka paikassa puhutaan niistä asioista ja tuntuu että kaikille muille on selvänä mitä aikoo tehdä, paitsi minulle. Argh. Tapani mukaan lykkään sitäkin miettimistä ihan viimetinkaan, ajattelen aina että no, en jaksa stressata tuosta, ehdin minä ensiviikolla ja sitten se onkin nenän edessä ennen kuin ehtii sanoa yhteishaku.
Se tiistaista, tuiki tavallisen kamala tiistai. Koulusta raahauduttiin väsyneinä Jatuliin, ajattelin vain mennä ostamaan kahvin. Mutta huomasin sitten suureksi ilokseni että Drumliinin mööpeli nökötti siinä kiltisti odottaen isäntäänsä. Toki kuolattiin koko ilta nenä kiinni lasissa kun tyyppi oli uimassa kavereidensa kanssa. Ei muuten uskoisi että se sama asiallinen ysiluokkalainen oli se pelle mikä loikki siellä pallojen perässä ja renkailla miten sattuu. No, itse olemme kavereideni kanssa täysin samanlaisia, yhtä noloa kun porukalla menemme uimaan. Kai kaikki taantuvat vedessä muutaman vuoden.
Pääsin kotiin jopa joskus viiden aikoihin, jäässä ja väsyneenä mutta jäipä ehkä sittenkin kiva sivumaku päivästä.
Ps.) Älä kättele psykologeja kun olet juuri minuutti sitten polttanut tupakan.
KESKIVIIKKO - Life is beautiful
Luulin ainakin niin.
Ehdinpä kerrankin oikeaan aikaan rakkaaseen opinahjooni, ihmeiden ihme. Hallelujaa.
Köksän piparkakkutaikina meni vähän plörinäksi, Panu aiheutti kouristuksia. Ihme jätkä muuten.
Koekin meni suht kivasti, kuus ja puoli. Hhah, olen tunnetusti niin vitun viisas!
Mutta en minä tiedä mitään lihoista, kasviksista, sienistä enkä mausteista joten en olettanutkaan että saisin paremman. Ja kun Drumliini pyörii koko ajan mielessä, voi kokeen tekeminen olla hiukan haastavaa..
Matikan tunnin vietin vaihteeksi toisissa ulottuvuuksisa, ja kiva yllätys oli kun tunnin loputtua rakas kotisekologimaikkamme ilmoittaa jäävänsä vuorotteluvapaalle tammikuussa. Tyyppi näköjään menetti takiani viimeisetkin hermon rippeensä, tai sitten tämä on vihoviimeinen keino yrittää saada minut opiskelemaan. Ei tule onnistumaan, valitan.
Olen piiloviisas, wuhuu. Kas kun en itse tiennyt! :o
"Ymmärräthän sinä että tuntiaktiivisuus on todella tärkeää??"
Paskat. Typerää.
Korvausta kaksi tuntia opon valvovan silmän alla, sujui kivasti sanaristikoiden, suklaapatukoiden ja musiikkilehtien parissa. Jäi enkku vähän vähemmälle. Eipä ainakaan tarvitse kuluttaa pitkään aikaan ylimääräisiä tunteja vapaa-ajalla koulussa, tein hyvän uhrauksen.
TORSTAI - Milloin mikään ei tahtonut onnistua.
Pojat on muuten tosi outoja. Niistä ei milloinkaan eikä mitenkään ota selvää, jokseenkin raivostuttavaa.
Joskus tuntuu että Drumliini kiduttaa minua tahalleen vaikkei se voi olla mahdollista.
Se toki noteeraa minut ja näin, mutta rakastuneena sitä saattaa itse tulkita jokaisen eleen väärin ja kuvitella kaikkea joten ei mitään hajua. Argh. Vaikeaa.
Päivän apatiitti, pelkkää hiljaiseloa joka rintamalla. Jälki-istunto meni rennosti, kuunnellessa radiota ja nukkuessa. Olipa siellä se vampyyri ja pari pönkeröä jotka järjesti ihan kivan shown. Viihdettäkin.
Paukkunokka ja isopää, puuttuvat renkaat.
Hör-hör-höristyksiä
Kour-kour-kouristuksia
Vär-vär väristyksiä
Hippihei! Ja samantien hippohei!
Ihka aitoja pihkapaitoja, älläkällää ja noloa tolppasäätämistä edessä apteekkimme, ooh ja vau.
Patukkavarkaat ryhdistäytyvät!
Haah, turha edes yrittää. Ette ummarra, mutta ei ole tarkoituskaan <3
Öitä.
Ps: Oikeaise kioskin kautta jos pyöräsi on autosi takakontissa
välttele lukaaleja äläkä ole naiivi. Päivänjatkot.
torstai, 15. marraskuu 2007
Merkityksetöntä pajatusta.
maanantai, 12. marraskuu 2007
Hymyjen syyt.
Elämä on saatanan kaunista sittenkin.
Mitä jäis, jos teidät kohtalo kauaksi veisi?
Vitut kaikesta, mulla on teidät <3
maanantai, 12. marraskuu 2007
Ystäväni on apatiitti.
Huonompi homma, tänään ihan outona.
Rupesi nakertamaan hänen käytöksensä ja teki mieli vetäistä oikea suora päin pläsiä
(mikä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta että niin tekisi mieleni tehdä.)
Vikaako jossain kenties?
Onko ystäväni joskus oikeasti ärsyttävä vai minä nykyään heikkohermoinen?
Rupesi nakertamaan hänen käytöksensä ja teki mieli vetäistä oikea suora päin pläsiä
(mikä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta että niin tekisi mieleni tehdä.)
Vikaako jossain kenties?
Onko ystäväni joskus oikeasti ärsyttävä vai minä nykyään heikkohermoinen?
maanantai, 12. marraskuu 2007
Hukassa välissä ei mitään ja ei minkään.
Tänään maikka kysyi minulta tunnin jälkeen, olenko onnellinen.
Olenko minä?
En tiedä.
Kai kestohymynkin ja tekopirteän ulkokuoren takaa heijastuukin se sisin minkä haluaisi ehkä peittää, luulin olevani näkymöttämissä. Pelottavaa, ne lukevat minua kuin avointa kirjaa, tuntevat minut paremmin kuin edes minä itse. Mitä loppujen lopuksi tiedän itsestäni?
Täytin tänään kyselykaavakkeen.
Mikä on suurin unelmasi?
Mistä tulet onnelliseksi?
Ilonaiheesi?
Tunnetko itsesi alakuloiseksi?
Mitä odotat tulevaisuudessa elämältä?
Ei ole unelmia.
En todellakaan tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi.
En todellakaan tiedä ilonaiheitani.
Minähän olen sitä, alakuloinen.
En odota mitään miltään.
En pysty siihen, en vieläkään vaikka olen yrittänyt!
En pysty kertomaan kenellekään miltä minusta tuntuu, kaikki luulevat että suurin piirtein kaikki asiat on reilassa ja menee hyvin, mitä nyt vähän takkuaa.
Tai sitten huomaavat mutta kieltäytyvät huomioimasta asiaa tai eivät puhu mitään, teeskentelevät niinkuin minäkin. Pää räjähtää!
Olenko minä?
En tiedä.
Kai kestohymynkin ja tekopirteän ulkokuoren takaa heijastuukin se sisin minkä haluaisi ehkä peittää, luulin olevani näkymöttämissä. Pelottavaa, ne lukevat minua kuin avointa kirjaa, tuntevat minut paremmin kuin edes minä itse. Mitä loppujen lopuksi tiedän itsestäni?
Täytin tänään kyselykaavakkeen.
Mikä on suurin unelmasi?
Mistä tulet onnelliseksi?
Ilonaiheesi?
Tunnetko itsesi alakuloiseksi?
Mitä odotat tulevaisuudessa elämältä?
Ei ole unelmia.
En todellakaan tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi.
En todellakaan tiedä ilonaiheitani.
Minähän olen sitä, alakuloinen.
En odota mitään miltään.
En pysty siihen, en vieläkään vaikka olen yrittänyt!
En pysty kertomaan kenellekään miltä minusta tuntuu, kaikki luulevat että suurin piirtein kaikki asiat on reilassa ja menee hyvin, mitä nyt vähän takkuaa.
Tai sitten huomaavat mutta kieltäytyvät huomioimasta asiaa tai eivät puhu mitään, teeskentelevät niinkuin minäkin. Pää räjähtää!
maanantai, 12. marraskuu 2007
Tönkköpäivä.
Oli totisesti. Olo aamusta asti kuin puusta pudonneella.
Aamulla tyylikkäästi myöhässä.
Äikän tunti ja pihalla pakkasta, maa jäässä ja kompastele siinä kouluun.
Toki heräsin varttia vaille koulun alkamista.
Enkä sitten ehtinyt nähdä Drumliiniakaan.
Olo oli ja on oikeastaan edelleenkin melko karmea. Päätäni särkee, ihan kun joku möyrisi otsani sisällä ja joku kiristäisi rautalantaa aivojeni ympärille.
Silmät luppasevat väsymyksestä, oksettaa ja mahassa velloo.
Silmissä sumenee, huimaa ja joka paikkaa särkee.
Veltto olo.
Oli kiva hiimailla koulussa kun tuntuu ettei tolpillaan pysy.
Yritä siinä sitten sormilla pitää luomia ylhäällä ja päätä nojata seinään ettei rojahtaisi pulpetille ihan reporankana.
Juuri nyt koulunkäynti ei ole yhtään helpottunut, pikemminkin pelkkää kärsimystä.
Tuskaa. Vihaan sitä.
Vihaan myöskin monta muuta asiaa, kuten nyt vaikkapa esimerkiksi luokkaani. Tuntuu kuin juuri H:lle, hirveät, olisi kasattu kaikki keräilyerät. A:lla eliittijoukot, jotka tekevät kaikki juuri niin kuin pitää, kaikki menee mainiosti ja luokassa hyvä henki. Meidän luokassa mitään henkeä olekaan, joku pirulainen ehkä iskostunut jokaisen kalloon.
Luokanhan kuuluisi olla sellainen kiva sisäpiirin yhteisö jossa kaikilla on mukavaa ja tullaan edes jotenkuten toimeen keskenään.
Ei meidän luokassa.
Luokkaamme on ahdettu kolmeksi vuodeksi kahdeksantoista tyyppiä, jotka eivät mitenkään pysty keskenään tehdä yteistyötä. On tietyt ryhmät jotka ovat keskenään, toisia nälvitään, puhutaan paskaa, ylenkatsotaan, luokassamme käyttäydytään typerästi, kuin lastentarhassa, eikä käsitettä luokkahenki tunneta meidän keskuudessamme.
Tänään kihahti yli, miksi helvetissä ne idiootit eivät osaa pitää huolta vain omista asioista vaan pitää jatkuvasti tuijottaa toisten elämään ja huolehtia toisten tekemisistä mitkä eivät heille paskan vertaa kuulu.
Ja kun ystävällisen sarkastisesti huomauttaa että kiva kun olet noin huomaavainen että huolehdit minunkin asioistani puolestani mutta anteeksi vain en tarvitse itselleni henkilökohtaista asianajajaa, ole hyvä ja hanki elämä sekä siinä sivussa voisit vaikka tukkia turpasikin tai jotain sinne päin, seuraa vain naurunremakka ja päälle hirveä sönkötys.
Luokkamme tytöt muistuttavat kanalaumaa, kaakattavat ja tepastelevat typerinä eestaas ja jauhavat paskaa. Huoh. Miksi juuri minut on ängetty tällaiseen porukkaan, keskelle älyllisesti vajaata sakkia?
Drumliinirintamalla ei yhtään mitään uutta, en kai saa tehtyä minkäänlaista aloitetta elinaikanani.
Mikäs siinä, sivusta seuraillessa ja perään haikaillessa.
Oli kiva ilma. Tulee ihan mieleen viimetalvelta monta ikimuistoista päivää, aika tosiaan juoksee ja älyttömän nopeasti vieläpä. Kuka voisi kellot seisauttaa?
Kävin ammatinvalintapsykologilla, tainno vasta varasin ajan. Perjantaiksi olisi tarkoitus sinne lontia ja katsoa saako se asioita mitenkään selkenemään. Toivon niin.
Poltin sätkän. Kaadoin kumoon mummelin (vahingossa). Ostin pari suklaapatukkaa ja istuin kaverini kanssa kaupan aulassa ja naurettiin.
Oli kerrankin ihan piristävää.
Terkkari ei oikein näyttänyt ottavan todesta minun ongelmiani, en kyllä mene sinne enää huomisen ajan jälkeen. Jauhaa vaan elämäntavoista, ne on ok. Se ei vaan oikein hiffannut tätä juttua kunnolla.
Pitäisi kai oikeasti hakeutua lääkäriin, tämä ei ole enää oikein normaalia mutta hiukan pelottaa.
Väsyttää. Hitosti. Mutta nyt olen päättänyt etten enää anna itselleni mahdollisuutta nukahtaa kuin vasta illalla. Käskettiin pysytellä iltaan asti hereillä ja kyllä varmasti onnistun jos keksin jotain tekemistä ja pysyttelen kaukana sohvista ja sängyistä. Voi olla vaikeaa; talomme joka huoneessa on joko sohva tai sänky tai sitten molemmat. Krääh. Ne suorastaan kiljuvat minua!
Taidanpa lampsia ulos tuulettumaan. Jos vaikka upottaisin pääni lumihankeen.
Kiittimoromoi.
Ps.) Jos näette nukkumattia, pyytäkää piipahtamaan kahdeksan jälkeen.
Kiitän.
Aamulla tyylikkäästi myöhässä.
Äikän tunti ja pihalla pakkasta, maa jäässä ja kompastele siinä kouluun.
Toki heräsin varttia vaille koulun alkamista.
Enkä sitten ehtinyt nähdä Drumliiniakaan.
Olo oli ja on oikeastaan edelleenkin melko karmea. Päätäni särkee, ihan kun joku möyrisi otsani sisällä ja joku kiristäisi rautalantaa aivojeni ympärille.
Silmät luppasevat väsymyksestä, oksettaa ja mahassa velloo.
Silmissä sumenee, huimaa ja joka paikkaa särkee.
Veltto olo.
Oli kiva hiimailla koulussa kun tuntuu ettei tolpillaan pysy.
Yritä siinä sitten sormilla pitää luomia ylhäällä ja päätä nojata seinään ettei rojahtaisi pulpetille ihan reporankana.
Juuri nyt koulunkäynti ei ole yhtään helpottunut, pikemminkin pelkkää kärsimystä.
Tuskaa. Vihaan sitä.
Vihaan myöskin monta muuta asiaa, kuten nyt vaikkapa esimerkiksi luokkaani. Tuntuu kuin juuri H:lle, hirveät, olisi kasattu kaikki keräilyerät. A:lla eliittijoukot, jotka tekevät kaikki juuri niin kuin pitää, kaikki menee mainiosti ja luokassa hyvä henki. Meidän luokassa mitään henkeä olekaan, joku pirulainen ehkä iskostunut jokaisen kalloon.
Luokanhan kuuluisi olla sellainen kiva sisäpiirin yhteisö jossa kaikilla on mukavaa ja tullaan edes jotenkuten toimeen keskenään.
Ei meidän luokassa.
Luokkaamme on ahdettu kolmeksi vuodeksi kahdeksantoista tyyppiä, jotka eivät mitenkään pysty keskenään tehdä yteistyötä. On tietyt ryhmät jotka ovat keskenään, toisia nälvitään, puhutaan paskaa, ylenkatsotaan, luokassamme käyttäydytään typerästi, kuin lastentarhassa, eikä käsitettä luokkahenki tunneta meidän keskuudessamme.
Tänään kihahti yli, miksi helvetissä ne idiootit eivät osaa pitää huolta vain omista asioista vaan pitää jatkuvasti tuijottaa toisten elämään ja huolehtia toisten tekemisistä mitkä eivät heille paskan vertaa kuulu.
Ja kun ystävällisen sarkastisesti huomauttaa että kiva kun olet noin huomaavainen että huolehdit minunkin asioistani puolestani mutta anteeksi vain en tarvitse itselleni henkilökohtaista asianajajaa, ole hyvä ja hanki elämä sekä siinä sivussa voisit vaikka tukkia turpasikin tai jotain sinne päin, seuraa vain naurunremakka ja päälle hirveä sönkötys.
Luokkamme tytöt muistuttavat kanalaumaa, kaakattavat ja tepastelevat typerinä eestaas ja jauhavat paskaa. Huoh. Miksi juuri minut on ängetty tällaiseen porukkaan, keskelle älyllisesti vajaata sakkia?
Drumliinirintamalla ei yhtään mitään uutta, en kai saa tehtyä minkäänlaista aloitetta elinaikanani.
Mikäs siinä, sivusta seuraillessa ja perään haikaillessa.
Oli kiva ilma. Tulee ihan mieleen viimetalvelta monta ikimuistoista päivää, aika tosiaan juoksee ja älyttömän nopeasti vieläpä. Kuka voisi kellot seisauttaa?
Kävin ammatinvalintapsykologilla, tainno vasta varasin ajan. Perjantaiksi olisi tarkoitus sinne lontia ja katsoa saako se asioita mitenkään selkenemään. Toivon niin.
Poltin sätkän. Kaadoin kumoon mummelin (vahingossa). Ostin pari suklaapatukkaa ja istuin kaverini kanssa kaupan aulassa ja naurettiin.
Oli kerrankin ihan piristävää.
Terkkari ei oikein näyttänyt ottavan todesta minun ongelmiani, en kyllä mene sinne enää huomisen ajan jälkeen. Jauhaa vaan elämäntavoista, ne on ok. Se ei vaan oikein hiffannut tätä juttua kunnolla.
Pitäisi kai oikeasti hakeutua lääkäriin, tämä ei ole enää oikein normaalia mutta hiukan pelottaa.
Väsyttää. Hitosti. Mutta nyt olen päättänyt etten enää anna itselleni mahdollisuutta nukahtaa kuin vasta illalla. Käskettiin pysytellä iltaan asti hereillä ja kyllä varmasti onnistun jos keksin jotain tekemistä ja pysyttelen kaukana sohvista ja sängyistä. Voi olla vaikeaa; talomme joka huoneessa on joko sohva tai sänky tai sitten molemmat. Krääh. Ne suorastaan kiljuvat minua!
Taidanpa lampsia ulos tuulettumaan. Jos vaikka upottaisin pääni lumihankeen.
Kiittimoromoi.
Ps.) Jos näette nukkumattia, pyytäkää piipahtamaan kahdeksan jälkeen.
Kiitän.
