Kummallista, aivoni ajattelevat näköjään ihan itse.
Perus viikonlopun viimeinen, tylsää ja vielä tylsempää.
Kissajahtia harrastettiin koko porukalla, minä med isoveli och isukki.

Mietin (joo ihan tosiaan mietin) tuossa juuri että miksi lääkepurkkeihin laitetaan aina pariton määrä lääkkeeitä.
Olisi kai helpompaa laittaa parillinen, ne jotka syövät paritonta määrää ja ne jotka parillista niin purkki olisi silloin ok molemmille. Itseäni ainakin ketuttaa kun purkin pohjalle jää lojumaan yksinäinen pilleri ja pitää lähteä ostamaan kokonainen purkki että saa sille kaverin. Raukka voi tuntea olonsa yksinäiseksi ennen sitä päivää kun se pistetään poskeen.

Ja mietin myös varmaan tuhannennen kerran näitä lähestyviä yhteishaku juttuja sekä jatko-opintoja.
Päätin tehdä huvikseni listan, mikä minusta isona ehkä mahdollisesti voisi tulla.

Kaupunginjohtaja
Kansanedustaja
Presidentti
Aivokirurgi
Astronautti

Kyllä arvaan mitä ajattelette, ajattelette luultavasti juuri nyt sitä että en minä oikeasti ole kiinnostunut paskan vertaa yllämainituista aloista, vaikuttimena toimii pelkkä raha. Ja arvaatte ihan oikein, veikkaisin että noissa ammateissa pyörii melko kivat massit. Mutta Kaupunginjohtajaksi enkä kansanedustajaksi voi päästä pelkästään käymällä jonkin koulun, enkä liioin presidentiksikään joten unohdetaan ne.
Aivokirurgi ja astronauttikin ovat tietyistä syistä poissuljettuja joten pitääpä listata sitten ehkä hiukan realistisempia ammatteja. Hmm..
Tjaa-a.
No..
Ehkä en nyt rasita aivojani miettimällä liikaa tulevaisuutta, mistä sen tietää vaikka kuolla kupsahdan huomenna eikä minusta ehdi tulla mikään. Enkä minä ehdi tehdä mitään.
Olen hitto soikoon elänyt vaivaiset viisitoista vuotta enkä ole ehtinyt tehdä yhtään, en yhtään mitään!
Viisitoista vuotta on niin kauhean vähän vaikka se minun iässäni tuntuukin pitkältä ajalta.
Sitä suunnittelee joka välissä kaikkea, sitä mitä söisi tunnin päästä tai vaikka vuoden päässä tulevaa ulkomaan matkaa eikä ikinä vaivaudu elämään vain ja ainoastaan tässä päivässä, mistä sen tosiaan tietää vaikka minäkin kupsahdan heti tämän kirjoitettuani tai vaikka aiemmin?

Mutta olisihan se jos ihmiset eivät uskaltaisi mitään suunitella tai haaveilla kun ajattelisivat että turhaa kun kuitenkin voin kohta kuolla, toki pitää miettiä asioista mitä sitä tekisi kohta tai pidemmän ajan päästä, mutta meinaan että miksi pitäisi stressata ja rasittaa aina itseään miettimällä jotain joka on edessä vasta paljon myöhemmin, eikö asioiden voisi kerrankin antaa mennä omalla painollaan eteenpäin, minä ainakin uskon että ne järjestyvät joka tapauksessa aina jotenkin, joten taidanpa nyt itsekin heittää mielestäni kaikki pitkälle tulevaisuuteen liittyvät asiat ja keskittyä lähitulevaisuuteen ja nykyhetkeen, mitä tänään syötäisiin..?
Kai se jatko-opintoasiakin selkenee tässä ajan mittaa, jossain tilanteessa se poksahtaa kirkkaalta taivaalta suoraan päähäni että selkis Jynni, näin teemme, niinkuin se olisi ollut siellä aina mutta odottanut vain aikaansa puhjeta esiin.

" Elämä, elämä, elämä, elämä on tässä
Elämä, elämä, elämä, elä tässä päivässä"

Tänään on näköjään kaikinpuolin jeespäivä.
Jeesolo, ei niin paha kuin yleensä, tuntuu että alan pikkuhiljaa piristyä, tällä viikolla on ollut ihan kivaa aina välillä ja joskus itsekin havahtunut siihen että nauraa aidosti. Edistystä. Kuraattorillekaan ei ole ollut aikoja vähään aikaan.
Jeesilma, kivan lauha ja paljon lunta, oli vallan mainiota kävellä ulkona ötin kanssa, mutta hiukan kummalta tuntui kun vasta missään ei ollut merkkiäkään lumesta. No kai tähän tottuu.
Jeestylsää, ei mitään ihmeellistä tapahtunut eikä mitään tekemistä joka veisi ajatuksia pois asioista, mutta ei sellaista tilannetta koko päivänä jolloin olisin meinannut hukkua pääni sisälle niinkuin yleensä.

Minusta ihan tosi tuntuu siltä että elämä on lähtenyt nousuun, kaikki lähtee pienistä ja arkisista asioista.
Ei niitä osaa ajatella jos kaikki menee hyvin, mutta jos joskus on yhtä helvettiä, sen huomaa kun asiat alkavat joillakin tahoilla luistaa paremmin, ja hitaasti mutta varmasti tästä noustaan.

Lähden tästä lenkille, ensimmäisen kerran koko syksynä omaan niin paljon tarmoa sisälläni että pystyn vapaaehtoisesti ja jopa pirteänä raahautua ulos tekemään jotain mielekästä! Jospa kyse olikin tuulen suunnasta.

"Antaa tulla. Mä kestän sadetta
Ja ootan hyviä päiviä
Antaa tulla. En aio luovuttaa
Mä ootan hyviä päiviä"