Tänään jo sunnuntai??!
Nyt sen vasta kunnolla sisäistin että joudun huomenna lontimaan aamulla kouluun.
Epäkiva.
Viimeviikolla kuitenkin päätin että yritän olla lintsaamatta, vaikka mikä olisi. Ei siitä ole mitään muuta kuin haittaa ja ainoastaan vain itselleni. Apua, ei kai minusta ole kasvamassa vastuullista aikuista kun osaan vaihteeksi ajatella jotain järkeviäkin! :o

Mutta on siinä kouluun menemisessä jotain hyvääkin. Näen vaihteeksi Rössin. Sekin on kaikinpuolin jeesjätkä mutta jotenkin silti niin ihmeellinen, minun mielestäni siis. Yritin kerran katsella sitä ulkopuolisen silmin, onnistuinkin siinä niin että näin vain aivan tavallisen, ehkä tavallista komeamman, jäntevän ja hoikkavartaloisen sinisilmäisen, leveäharteisen ja suht pitkän pojanklopin. Tavis, jos en olisi minä, se tuskin aiheuttaisi minulle sen kummempia väristyksiä.
   Mutta kun olen minä, yleensä alan hänen läheisyydessään hyperventiloida ja kirjaimellisesti sekoan. Epäkiva.
Ja kärsin viikonloput kun en kyseistä henkilöä näe, soitan hänelle ja teeskentelen imurikauppiasta tai pizzalähettiä vain saadakseni kuulla hänen äänensä ja haikailen toisessa päässä.
Vituttaa.
Miksei minulla ole pokkaa soittaa ja tokaista että terve, en tiiä tunnetko mua mutta mä tunnen, tai ainakin tiiän sut. Oon se ja se, ja tykkään susta ja aattelin vain huvikseni soittaa ku oli tylsää. Tai jotain sinnepäin. On pokkaa muttei tässä asiassa. Tai lähettää vaikka sähköpostia. Mikä hitto siinä on ettei niin voisi tehdä! Tietenkin ensimmäinen ajatus on että kun hävettää ja se on noloa. Niin mikä siinä on noloa?
Eihän kukaan itse voi vaikuttaa siihen, kenet omat hormonit valitsevat kohteekseen ja pistävät kantajansa pään sekaisin kyseisestä henkilöstä. Tämä on vaikeaa. Ihan kun ei olisi ongelmia jo muutenkin niin sitten pitää vielä kärsiä jonkun hepun takia, argh. Tuskaista.

Ajattelin joskos tänä yönä soittaisin kaverini hengaamaan sillankorvaan, me niin rakastetaan sitä paikkaa.
Ei kun ihan tosi, monesti yöllä kävelemme sinne ja istutaan sorakasan päällä ja puhutaan. Tai sitten ollaan puhumatta ja vaan istutaan. Kuulostaa omituiselta mutta se on aika rauhoittavaa ja sellaiset hetket ovat ainakin minulle tärkeitä, parhaan ystävän kanssa.
   Viime kerralla oli tosi kirkas ilma eikä lunta missään, tähtiä oli järkyttävät määrät taivaalla, istua nökötimme siinä missä yleensäkin ja tuijottelimme taivaalle.
Muistan kun puhuimme siitä, miten on vaikea ihmisjärjellä käsittää miten pieni maapallomme onkaan, miten isossa ja loputtomassa avaruudessa se lilluu, miten sitä, että avaruus ei lopu koskaan ja sitä minkälainen matka on valovuosi on melkein mahdoton meidän käsittää ilman että pimahdamme. Juttelimme siitä että juuri nyt tavallaan tuijotamme tähtien historiaan vaikka katselemme sitä juuri sillä hetkellä tässä ajassa ja siinä vierähti koko yö.

Se yö voi olla merkityksetön, yksi hetki muiden joukossa jonka viettää elämänsä tärkeimmän ihmisen kanssa mutta sekin hetki syvensi meidän ystävyyttämme entisestään.
Ja minua pelottaa se päivä jolloin menetän ystäväni.
Jolloin joudumme eroon toisistamme, ja ystävyys hiipuukin pois.
Tai katkeaa kerta rysäyksellä.
Miten helvetissä minä pärjään ilman häntä.
En mitenkään.
Ei ole silloin enää ketään joka pitää pystyssä ja joka tukee kun askeleet lipsuu liukkaalla tiellä.
Ei ketään jonka kanssa on aidosti onnellinen.
Ei ketään jonka kanssa voi olla aidosti oma itsensä,
ei ketään kenen kanssa nauraa ja nauttia elämästä.
Ei ketään kenelle kertoa jokaisen asian, ei ketään kehen luottaa.
Mutta minä toivon, toivon hartaasti että se päivä ei koskaan koita jolloin niin kävisi.
En minä pärjää täällä yksin.